jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.
Herttua ja herttuatar nauttivat kovin keskustelusta Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa, ja päätettyään toteuttaa aikomuksensa ja tehdä ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leimaa ja näköä, he käyttivät aiheenaan niitä seikkoja, joita Don Quijote oli heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa mainiosti onnistumaan (mutta herttuatar ei ihmetellyt mitään muuta niinkuin sitä, että Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lumottuna, vaikka hän itse oli ollut noitana ja keksinyt koko juonen). Annettuaan siis palvelijoilleen määräyksen, mitä kaikkea heidän piti tehdä, he ottivat kuusi päivää myöhemmin Don Quijoten kanssaan ajometsästykseen, mukanaan niin suuri määrä metsästäjiä ja pyssymiehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla olisi voinut olla enempää. He antoivat Don Quijotelle metsästyspuvun ja Sancholle samanlaisen, kaikkein hienoimmasta viheriästä verasta tehdyn. Mutta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi olevansa velvollinen lähimpinä päivinä palaamaan ankaraan asetoimeen, jota harjoittava ei mitenkään voinut kuljettaa mukanaan kirstuja ja kaappeja. Sancho sitävastoin otti, mitä hänelle annettiin, aikoen myydä sen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa.
Kun siis odotettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen varuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liittyi metsästäjäjoukkoon ratsastaen harmollaan, josta ei tahtonut luopua, vaikka hänelle hevosta tarjottiin. Herttuatar ilmaantui näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote talutti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka herttua ei tahtonut siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen korkean vuoren välissä sijaitsevaan metsikköön, missä sijoituttiin paikoilleen, järjestettiin väijytykset ja ketjut, jaettiin väki eri puolille ja aloitettiin sitten metsästys suurella melulla, huutaen ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen puhetta koirain haukkuessa ja metsästystorvien raikuessa.
Herttuatar astui maahan ja asettui, terävä metsästyskeihäs kädessään, paikkaan, mistä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin. Herttua ja Don Quijote astuivat hekin maahan ja sijoittuivat hänen viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen harmollaan, jota ei uskaltanut jättää, koska pelkäsi sille sattuvan jotakin onnettomuutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun, sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun näkivät metsästä hyökkäävän koirien ahdistaman ja metsästäjien takaa-ajaman valtavan suuren metsäkarjun, joka syöksyi heitä kohti hampaitaan hioen, torahampaat paljaina ja kita vaahdossa. Sen nähtyään Don Quijote otti kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lähti sitä kohti. Samoin teki herttua, metsästyskeihäs kädessään; mutta herttuatar olisi ennättänyt ennen muita, jollei herttua olisi häntä siitä estänyt. Sancho, nähdessään tuon peloittavan eläimen, jätti harmon oman onnensa nojaan, pötki pakoon, minkä ennätti, ja yritti kiivetä korkeaan tammeen, kumminkaan onnistumatta. Ehdittyään keskitiehen hän näet tarttui oksaan kokiessaan kiivetä latvaan saakka, mutta pahaksi onneksi oksa katkesi, ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippumaan pääsemättä siitä maahan. Havaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huomatessaan viheriän metsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, että tuo kamala peto, jos se saapuisi luo, voisi yltää häneen, hän alkoi parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin hartaasti, että kaikki, jotka hänen huutonsa kuulivat, mutta eivät häntä nähneet, luulivat hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. Hirmuisia torahampaitaan välkyttävän metsäkarjun lävistivät vihdoin lukuisat metsästyskeihäät, joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Quijote, kääntyessään katsomaan sinnepäin, mistä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tuntenut aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tammesta pää alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harmo, joka ei ollut jättänyt kovaonnista isäntäänsä. Cide Hamete sanookin, että hän vain harvoin näki Sancho Panzan ilman harmoa: niin harras ystävyys ja luottamus liitti heitä toisiinsa.
Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, huomattuaan päässeensä irti ja seisovansa jälleen maan kamaralla, katseli revennyttä metsästysnuttuansa aivan murheellisena; hän näet piti semmoista vaatekappaletta kokonaisen säteritilan arvoisena. Valtavan suuri metsäkarju nostettiin nyt muulin selkään, poltettiin rosmariinin ja myrtin oksilla ja kuljetettiin voittosaaliina suurten telttojen luo, jotka oli pystytetty keskelle metsikköä. Sinne oli jo järjestetty pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenmoinen, että siitä hyvin saattoi huomata, kuinka ylhäinen ja antelias isäntä oli. Sancho näytti herttuattarelle nuttunsa repeämiä ja sanoi:
— Jos tässä oltaisiin jänis- tai lintujahdissa, niin nuttuni ei olisi käynyt näin huonosti. Minä en ymmärrä, mitä huvia voi olla siitä, että odotetaan eläintä, joka voi ihmisen tappaa, jos pääsee tokaisemaan torahampaillaan. Muistan kuulleeni laulettavan vanhaa laulua, jossa sanotaan:
Karhu sinut syököön
kuin suuren Favilan.
— Favila oli goottilaiskuningas, — sanoi Don Quijote — jonka karhu söi hänen ollessaan metsästämässä.
— Sitähän minä tässä sanonkin; — vastasi Sancho — minun mielestäni ei ruhtinaitten ja kuninkaitten pitäisi antautua semmoisiin vaaroihin pelkän huvin vuoksi, jonka minusta nähden ei pitäisi olla mitään huvia, koska siinä vain yritetään tappaa eläintä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa.
— Te varmaan erehdytte, Sancho, — vastasi herttua sillä suuren riistan pyynti on kuninkaille ja ruhtinaille soveliaampaa ja tarpeellisempaa kuin mikään muu ruumiinharjoitus. Metsästys on kuin sotaa: siinä käytetään sotajuonia, viekkautta ja väijytyksiä, jotta voidaan voittaa vihollinen joutumatta itse vahinkoon, siinä kestetään ankaraa kylmyyttä ja sietämättömintä hellettä, joutilaisuus ja uni häiriytyy, voimat vahvistuvat, ja sitä harjoittavan ihmisen jäsenet tulevat notkeiksi; sanalla sanoen, se on tointa, jota voidaan harjoittaa kenenkään saamatta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja parasta vielä, ettei sitä voi harjoittaa kuka tahansa, kuten muita metsästyslajeja, lukuunottamatta haukkajahtia, joka sekin kuuluu yksinomaan kuninkaille ja suurille herroille. Muuttakaa siis mielipidettänne, hyvä Sancho, ja harjoittakaa käskynhaltiaksi tultuanne metsästystä, niin saatte nähdä, että teille koituu siitä satakertainen hyöty.