Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme sen sorisevaan ihmisvirtaan.
»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. — Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»
»Puvut, hatut, jalokivet — rakkaus, nautinto — lapset!»
»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa, täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»
»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. — Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa, olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»
»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista sommittelua.»
»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin, kylmä hiki ohimoillani.»
»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta — jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan käsitteen, mitä uskonto on.»
»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään, enkö silloin ole uskovainen.»
»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa niin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli, veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi entiseen helvettioppiin.»