Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti saattamaan minua kotiin.
Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi minulle vasten kasvoja:
»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei huvita.»
Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni. — Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt jotakin aivan uutta.
Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.
Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, — mielettömästi rakastunut.
Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen elämänkatkeruuttaan.
Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen hyväilyjään.
Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, — sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa takana.
Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui minulle: