Ymmärrätkö, se on minun suuri haaveeni, ja sen täytyy toteutua.»
Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan, ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa, mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas pois.
Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, — sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.
Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää mitään jäljellä.
Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin koetin hymyillä.
»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas, kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»
Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi. Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä olemme iäksi kadottaneet.
»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden aikaan.»
Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:
»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — — kauniita unia.»