Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä, taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.
Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.
Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»
»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»
»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille. — Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»
Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa jälkeen putosivat lasiseen maljaan.
Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä, niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen mahdollisuuden.
Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.
Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla, punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.
Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään — liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa. Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.