»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua. Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut. Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä, — sehän on satua.»
Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.
»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän. Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö, tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, — ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten. Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:
Minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.
Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen kärsinyt.»
Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi, — puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.
Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.
Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia, tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo, melkein väritön kuulto.
»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas, ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle — jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse, ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»
Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä. Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.