Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen onnellisin värähdyksin.
Sivuvaunua ei otettukaan.
»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa, ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon parempi.»
Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.
Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren vaaleat, heleät värit.
»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään. Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain kestää.»
Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.
Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän jäljessään.
Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä muotoaan.
Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.