»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin minä.»
»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä», sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on, että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»
»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa…»
Minä vaikenin, sillä Hellas nauroi:
»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin vanhoihin ärsytyksiin.»
»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja Korte lauloi haaveksivasti:
»Nyt pulloni kaulaa suudellen
isä Bakkuksen luokse ravaan.»
»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan itselleen uuden grogin.
»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin surulliseksi. Lohduttakaa minua.»
Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.