»Haaska… haaska… haaska… haaska…»
Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.
Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:
»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua.
Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»
Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen. Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä. Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin rauhoittava ääni.
»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»
Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta. Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.
Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten kaupunkien äänet.
Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.