Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme, sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme. Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen, jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden täytyy muuttua aina seuran mukaan.»
»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii tekijää», ehdotin minä.
»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»
Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri minut?
Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot, jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.
Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli peloittavan tarkka.
»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio. Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»
»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin paidasta.»
»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas, nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut, vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky — siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä, konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.