»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena, ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. — Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä, Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja, jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan. Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme ulkopuolelle.»
»Ja lopputulos?»
»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»
Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.
Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.
Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli. — Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja ranskalaisen leivän kappaleita korissa.
Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia, kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan lähellä asemaa oli varaamani hotelli.
Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille, tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa lukemattomat kuvat.
Kylpy — päivällinen — pari savuketta.
Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot, raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».