II.

Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.

Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.

"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.

"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?" täydensi Jaakko.

Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut savupiippu katolla…

Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo vähän sen asian takia puuhannut siellä.

Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä. Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen jälkeen ettei huomattukaan.

"Kas niin, nyt ollaan perillä", sanoi emäntä yhtäkkiä.

Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle. Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.