"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa", sanoi Anna-Kaisa.
"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka on tässä edessänne."
"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin kirjeessäkin?"
"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille osaatte."
Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.
Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille…
III.
Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.
"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! — Noo, älkää olko huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei muuten niin tappelemalla."
Annaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.