"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan."
"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina saareen."
"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni."
"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin voita leivällä."
"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!"
He lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.
Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.
Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla. Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.
Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen, kilvoitteleminen ja mässäys.
Aivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat menneet pois.