Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.
"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.
"Mikäs nyt on tullut?" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.
"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla rauhallisin mielin."
Anna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.
"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."
"Eihän minua tarvitse odottaa."
Anna-Kaisa huokasi.
"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa toivomasta koskaan."
"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."