Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat. Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin, huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän, sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään, jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.
"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin hyvää."
"Ja kuitenkin," — sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, — "kuinka olisi äiti tullut toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet hänelle uskollisena apuna!"
Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana aikana ole voinut enempää tehdä."
"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi, mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja. Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille luvannut."
"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen kalvealle poskelleen.