— Mutta niinpä ihmiset sanovat.
— Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta maltillisuutensa pelasti hänen.
Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.
— Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.
— Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen ylitsensä.
— Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.
— Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
— Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.
— Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan asiasta. — Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.
Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.