Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
—Mitä—? Onko Agnes—onko neiti Werther jo tullut.
—On, on,—mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.
—Ja lapset tuommoisina—? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin hullusti asettanut?
—Niin, no—mene nyt, Antti kulta, elä kysele.
Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,—mitä sitten nyt! Ja Antin tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
—Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
—Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
—Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
—Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.