Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.
IV
Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille tuomaan.
Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.
Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan elävien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
—Liisi—kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.
Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.
—Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.