—Eihän toki sentään.
—Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties itselleenkään.
—Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.
—Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.
Rouva Hartman nauroi.
—Sinä liioittelet, Liisi.
—Minua harmittaa tuommoiset.—Puhutaan muusta.
—Puhutaan vaan.—Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa—neiti
Werther.
—Vielä hän on.
—Tuleeko viipymään kauvankin?