Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?
Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko harmissaan, vihasiko?
Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?
Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule—ja puhkesin itkuun.
Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä messinkinen lukko valituksistani välittänyt.
Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.
Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.
Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän tosiaan?
Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, että olimme ijäksi eronneet!
Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään pois.