—Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.
Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.
—Kerro nyt sentään.
—No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.
Nyt jäimme sanattomiksi.
—Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?
—Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.
—Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet, oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, hienointa salonki-elämää ja niin poispäin.
Me kuuntelimme ja ihmettelimme.
—Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä hiukan epäillen.
—Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?