RIIKKA. No, sen pit' olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna.
ROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi kadulle.
RIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol' pantuna niin paljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta minäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin, että niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk', etteivät sen vertaa roahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok' on joka ikkunassa, pihallehi päin.
ROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen?
RIIKKA. Mitä—eihän se kun nauroo virnutti.
ROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa koko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä olisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi markkaa kun maksoivat meetri.
RIIKKA. Herra jesta—niinkö paljon? Kaksi markkaa!
ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule kauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut sanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan tarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni.
RIIKKA. Kyllä—kyllä tok'. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä tieteekään, rouvan asia kait se on.
ROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää nenänsä joka paikkaan.—Kas, tuollapa Vannykin jo tulee.