ILMA. Mutta mitä?
FANNY. En tiedä, mitä vanhempani siihen sanoisivat.
ILMA. Suostuvat, tietysti. Ei niitä paikkoja ole joka aika saatavina. Ja kuinka he voisivat panna vastaan, jos kerran itse tahdot. Onhan se oma asiasi.
FANNY. Niin—onhan se. Mutta en minä nyt osaa vielä—
ILMA. Tule pois, niin teet viisaasti. Kahdeksan sataa markkaa palkkaa, vapaa asunto, lämmin, valo. Niittyä yhdelle lehmälle, peltoa perunamaaksi. Ja kaunis paikka järven rannalla, maantien varrella.
FANNY. Asutko sinä likellä?
ILMA. Kolmen kilomeetterin päässä. Ei se ole matka eikä mikään. Voisimme olla yksissä joka päivä.
FANNY. Ja hyvinkö sinä olet siellä viihtynyt?
ILMA. Hyvin vallan. Ja tiedätkö vielä? Sinä, joka olet niin ihanteellinen ja aina haaveilet tuommoista korkeata päämäärää, kasvattamista ja sen semmoista—niin, sielläpä sinä vasta saisit vaikutusalaa. Et usko kuinka kansa siellä on alkuperäisellä kannalla. Oikein ne ihmiset ovat kuin viime vuosisadalta. Eivät tiedä maailman menosta, ei niin mitään. Niitä kun sinä pääsisit sitten korottamaan—
FANNY. Se olisi kovasti hauskaa.