BROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää.
FANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää?
BROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää.
FANNY. Minä arvasin sen.
BROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun—saanko puhua suoraan?
FANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan.
BROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia teidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt—
(Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.)
BROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä ikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt.
FANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä välittäkö, tohtori Broberg—