BROBERG. Ei, ei! Hän on hienotunteinen, ja kuta hienotunteisempi hän on, sitä enemmän hän siitä kärsii. Pois minun täytyy lähteä—
FELLMAN. Mutta—sinullahan oli järkiään toiset tuumat?
BROBERG. Jos oli, niin ne raukesivat sikseen.
FELLMAN. Sääli tyttö raukkaa, ehkäpä hänelläkin—
BROBERG. St! Kuunnellaan soittoa.
(Fanny soittaa.)
ROUVA LINDEMAN (korottaa ääntänsä, kun soitto alkaa.) On minulla ollut piikoja jos jonkinlaisia, kaksikymmentä vuotta, kun jo olen niitä pitänyt. Mutta niin kehnoon, kuin tämä nykyinen, en vielä ikinä ole yhtynyt. Ajatelkaas, että soppa-kastrullinkin niine hyvineen panee pois, työntää johonkin nurkkaan vaan pesemättä.
ROUVA RANK. Pesemättä?
ROUVA LINDEMAN. Pesemättä niin. Ja kun ensi kerran tarvitaan—ota sieltä sitten.
ROUVA AHLBOM (yhä kovemmalla äänellä.) Semmoisiksi ne ovat tulleet nykyajan piiat. Huolimattomiksi ja laiskoiksi, ei ne välitä töistään, ei mistään. Ja tiedättekö, mikä siihen on syynä?