HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen mukaan kuin asian haarat vaativat.
ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia itsellennekin. Niin juuri—ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.
HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa tulisikin, niin—yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi käy.
ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon, etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen—, ennen vaikka lopetan itseni.
HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee nytkään.
ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta nyt minulla on.
HUSSO. Sepähän sitten nähdään.
ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä omaatuntoa.
HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta. Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja omastatunnosta.—Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?
ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.