PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!
MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?
PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,—ajattelin vaan pikkuisen koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät ulos.)
RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä sinua opetan.—Äläjähän siinä vielä,—selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten jälkeen.)
PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)
ANNA LIISA. Johannes—ethän ole minulle vihanen?
JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?
ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin—kun olet niin totisen näköinen.
JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti—mokomakin reuhaaja.—Mutta ei se mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne semmoiset mielestä haihtuvat.
ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,
Johannes. Voi, jos sen lupaisit!