ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes, hän tahtoo särkeä meidän välimme.
JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.
ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua, tuli mitä tuli.
JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!
ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!
JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten tekisin sinusta eroa.
ANNA LIISA. Johannes—oletko minulle tukena,—jos jotain oudon outoa sattuisi?
JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa sattuisikaan.
ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon voisin turvaantua.
JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt kananpoika.