ANNA LIISA. Eikös mitä!
JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?
JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka! (Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi mieli pusertaa sinut—mäsäksi.
ANNA LIISA. No, no, Johannes—tyydyhän sentään vähempään.
JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?
JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.