Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään. Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti sanoa jotain ystävällistä äidille.
Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa olla.»
»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän maapallollamme», sanoi herra Salmela.
»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
»Miksi hän sitten on niin paha?»