Hannaa pöyristytti.
»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä kun jäisikin naimattomaksi?»
»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa. Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden herrojen.
Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet. Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti, aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa. Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi, mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista, josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat, milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa. Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä erosivat.
Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat, sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva, hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi—oh, he eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut. Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa. Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät toisiaan, muut vaan jöröttivät.
Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen. Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.