Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan. Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi…
Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi. Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia. Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta lopun tekee…
Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista, väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli epävakaista harjoitusta vaan.
Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä armastaan ajatellen.
Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän vapisi pelvosta.
»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
Jussi istui hänen viereensä penkille.
»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
»En minä.»
»Et sinä! Mikset?