Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä hoiperteli äidin sängyn reunalle.
»Mamma—elä nyt nuku—kuule kun minä kerron——kas kun posket punottaa ——juuri kun nuorella tytöllä——»
Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti, käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
»Sassa meinaa naida meidän Hannan——niin—mamma saa laittaa häitä—— tyttärelle häitä——»
Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois, mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut, kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan vielä.
»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta, johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi aavistaa——enkä minä voi kertoa——mutta elä mene naimiseen, ellet saa toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa——ja saastainen on se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»