Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi oli paha potkimaan.

Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.

Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?

Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan? Ellei vaan hiiret—? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni enää tule vaivaamaan.

Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi—? Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi?

Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään kuulunut.

Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään, palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään, voi, voi—!

Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.

»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.

»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»