Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei sanoja eroittanut.
Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen, pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli pitkään.
Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
»Pappa!»
»Hm?»
»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
»Osaatko sinä?»