»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se sentään ruokasaliin asti kuulunut.
»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja tarvitse.»
»Tuotkos, vai—? Noh, arvelematta!»
»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
»Etkö sinä laita itseäsi—»
»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä, menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
II.
Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa. Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.