Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin, ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa, sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa; palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän rajoitettuun piiriin.
Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä. Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä. Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti käytiin ruokaan kiinni.
V.
Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse, jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi. Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin, valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa, vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen rakentamista tuvistaan!
Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan. Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen. Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan. Mutta isä nauroi.
»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä karkoitettiin myös.