»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.—Näetkös nyt, Jussi, kun
Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
»Pitäisi niiden olla.»
»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka olisivat kuinka lujassa.»
»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja meni ulos.
Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään, meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun kuuli Jussin äänen ruokasalista.