»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
»Lieneekö kymmenes.»
»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se rouva vielä nuori ihminen.»
»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää elämäänkään.»
»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä komenna mies.»
»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta, vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä. Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla, ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon väännetyitä korkeaan kasaan.
»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»