Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa; hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse se taas meni, ja elämään hän jäi…
Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin, yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta. Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja antaa päivän tulla, toisen mennä.
Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti, ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa huoneessaan.
Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt, sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään, kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä, jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen koomin enää mennyt.
Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä. Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua, tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka pojat kuinka härnäsivät.
Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä, ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö, joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli helmoja säärien ympäri.
Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.