Vinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi alas, kantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja, reikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä vaaterepaleita ja sen semmoista.
Lopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle.
—Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista.
Riikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli tuommoisilla kaluilla rahaa saavansa.
Rouva oli yhtä mieltä.
—Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni maalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle.
—Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla millännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille.
—Vaan ette te saa sanoa kenen ovat.
—Ka', onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä.
—Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut. Kauppainto oli herännyt.