Tahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eihän siinä tarvinnut kuin nykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan koettaa?
Mies reistasi taas parast'aikaa tasapainoa; jokaisen pää lähestyi puntaria.
—Nyt oli otollinen aika!
Joku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän tunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä päähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia ylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna.
Hän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon.
Paikallaan se oli unohdettuna syrjässä. Viattomana, viettelevänä.
Lopon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä toiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikäänkuin itsestään, omasta tahdostaan liikkeelle.
Hän ojensi päätään puntaria kohden niinkuin muutkin. Seisoi se jo kohdallaan, viivan merkkiä katsottiin miehissä.
—Nyt—!
Se oli hänellä hihassa! Oikean käden nutunhihassa!
Veri, joka hetkeksi oli seisahtunut suonissa, sävähti nyt tuliseen juoksuun.