Samassa kääntyi Lohikosken tieltä kaksi herrasneitiä; avokorvaisia, hienon-näköisiä, lyhyissä karvareunus-palttoissaan, jotka istuivat kuin valetut ruumista myöten.
He puhelivat ja nauroivat keskenään aivan kuin rouvatkin äsken.
Lopo säpsähti; hän veti huivin paremmin silmilleen ja pitkitti matkaansa.
Vasta Taulumäen kohdalla, pari virstaa kaupungista, hän selveni sen verran, että huomasi kulkevansa Kuopioon päin. Ja silloin heräsi hänessä yht'äkkiä semmoinen kipeä ikävä, että oikein kirveli povea. Kun olivat niin kaukana, mies ja poika! Likelle viikon hän saisi kulkea ennenkuin perille ehti!
Ja kuka sen tiesi, vaikka olisivat jo kuolleetkin tällä välin! Olihan siitä monta kuukautta, kun hän sieltä läksi, eikä pitkään aikaan hän ollut kuullut heistä mitään. Kuopion rahtimiehiä oli tavannut pari päivää sitten, mutta nekään eivät edes tunteneetkaan heitä.
Lopo astui kiivaammin näitä miettiessään. Siinä oli pitkän matkaa aukeata; vihainen tuuli pieksi kasvoja, huhtoi helmoja. Polvia palelsi, hän koetti rientää, että pääsisi metsän suojaan.
Mutta ennenkuin hän sinne ennätti, rupesi sydänalassa niin kovin hiukaisemaan, että melkein pyörrytti. Kaiken päivää hän sitä kyllä oli tuntenut, vaikkei huolinut välittää. Vaan nyt nousivat sisukset semmoiseen porinaan, ettei auttanut muuta kuin poiketa mökkiin, joka oli siinä tien vieressä, pyytämään einettä, erinomattain kun ei tiennyt, miten pitkältä oli seuraavaan kylään. Hän, näet, oli tullut Mikkelin tietä, jonka vuoksi tämä, joka suorasti vei Kuopioon, oli hänelle vallan outo.
Huono mökki se oli, pahanpäiväinen. Yksi ainoa tupa, sekin kallellaan, ikkunat rikki. Hevonen seisoi rekineen ulompana, heiniä edessä.
Lopo ei siihen sen enempää huomiota pannut, vaan astui sisään. Ulkonakin jo hämärteli, mutta tuvassa oli niin pimeää, ettei Lopo alussa varsinkaan tahtonut eroittaa mitään. Ihmisiä siellä oli, sen verran hän kuitenkin sai huoneesta tolkkua.
Lopo teki hyvän illan ja siihen vastattiin. Naisen ääni kuului uunin kupeelta.