He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.
»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.»
»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?»
»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.»
»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin alotamme taistelun?»
»Tänä iltana.»
»Ja millä tavalla?»
»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä lupauksestanne.»
»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.»
»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.