Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.
Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas. Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut. Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä käsitti.
Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.
Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei tahtonut pystyssä pysyä.
Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen. Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten kuinka kovaa tahansa.
Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois. Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää; monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa. Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen, vai muutenko tuttu vaan.
»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin…»
Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut. Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.
Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät…
Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan, ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.