Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan muuttunut, tullut aivan toiseksi.
Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä silmäyksistä.
Miina toi hänelle kirjelapun.
»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»
Alma repäisi sen auki.
»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän pikaiseen poistumiseenne.
Haluaisin hartaasti teitä tavata…
Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»
Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:
»Tulkaa!»