»Anni kuolee», hän huusi.
»Herra siunaa!»
Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli. Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön. Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää, sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa, sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.
Näin tulivat sanat hänen korviinsa:
»Tule rakas Jesu tänne,
Korjaa meitä maasta pois.
Tule rakas Jesu tänne,
Ota kaikki taivaasen.»
Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä, rauhaan ja lepoon hän uupui…
Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa, ennenkuin hän siitä havahti.
Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa astui sisään.
»Äiti, äiti!» huusi Hellu.
Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.