Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi. Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi kiusoittelemaan:
»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.
»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.
»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»
Rouva nauroi.
»Lieneehän sinulla sentään nimi?»
»Petu.»
»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»
Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.
Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois. Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja poikain silmät hän pesi.