»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin kuolema.»
Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.
»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.
Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.
»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon. Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»
»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»
»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»
»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.
»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa, työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä, vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin valtiokaan.»
»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», tiesi Holpainen kertoa.
»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, minkä voivat, kyllä kosto koituu.»